Miksi yksinyrittäjäkin tarvitsee työkaverin?

Kun ryhdyin yrittäjäksi, yksi parhaista asioista oli se, että sain itse päättää kaikesta. Olin ollut vuosikausia ison pörssiyhtiön valtavan koneiston pieni osanen, ja yksinyrittäjyys oli sen jälkeen ihan parasta – kukaan muu ei pistänyt yllättäen projekteja jäihin eikä tarvinnut huolehtia niistä töistä, jotka kaatuivat syliin yt-kierroksen jälkeen.

Suunta ja vauhti olivat omissa käsissä, ja saatoin pyörtää päätökseni ja vaihtaa konttoribanaanit palaveriviineriin ihan vain siksi, että halusin. Ei tarvinnut miettiä prosessien tehostamista tai dokumentointia, tehdä tuntikirjauksia ja toimistolla soi minun valitsemani musiikki.

Kun minulle sanottiin, että yksinyrittäjänkin kannattaa verkostoitua, tehdä yhteistyötä, hankkia mentori tai sparrailukumppani, se aiheutti minussa pieniä ja keskisuuria puistatuksia. Nuohan olivat niitä työelämän kliseitä, joista halusin juosta poispäin!

Kolme yrittäjyysvuotta myöhemmin olen kuitenkin joutunut muuttamaan mielipiteeni. Kun tarpeeksi kauan saa tehdä mitä lystää, ympärille alkaa kertyä vapauden seurauksia. Työpöydän laatikot alkavat täyttyä puolivalmiista projekteista, joiden loppuunsaattamiseen ei pelkästään oma puhti riittänytkään. Ja kun ei ole tilivelvollinen kenellekään, ne hiukan epämukavat (vaikkakin tarpeelliset) hommat tahtovat jäädä pyörimään ikuisuuksiksi tehtävälistan loppuosaan.

Lopulta, kun olin kasvattanut yrittäjyydestäni viehättävän, mutta hiukan epämääräisen sekamelskan, tajusin, että minunkin yritykseni hyötyisi siitä, että joku kysyy, onko tämä pakko tehdä näin hankalasti.

Kirjoitin Kasvustoori-sivustolle vieraskynäpostauksen siitä, miten yksinyrittäjän työelämä parani, kun annoin yritykseni kasvaa edes hiukan omaa egoani suuremmaksi.